Monista mutkista ja ongelmista huolimatta kirjoitti tämäkin tyttö ylioppilaaksi tänä keväänä. Muuten aina uusille asioille avoimena nuorena päätin vuonna 2014 lähteä kuitenkin jatkamaan koulua sitä “perinteistä kautta” lukioon. Siellä viettämäni kolme vuotta olivat osittain elämäni parasta aikaa, josta isoin kiitos kuuluu ystävilleni ja kavereilleni, joiden kanssa yhdessä kesytettiin lukio. Erityisesti koen saavani olla kiitollinen meidän kuuden tytön porukasta, joka on ollut koossa päiväkodista saakka. Tähän vielä lisätään lukuisat lukiosta saamani uudet tuttavuudet päälle. Valitettavia koulukiusaamisjuttuja lukiessa todella ymmärtää kuinka hyvin kaveriasiat itsellä onkaan.
Lukio-aika ei kuitenkaan omassa tapauksessani ollut ainoastaan ihanaa nuoruuden kukkimisen aikaa. Välillä se oli hyvin rankkaa. Toisena vuonna uupumus iski kovaa. Vielä ykkösellä arki; harrastukset, kaverit, koulu ja opiskelu sekä aika omalle itselle, olivat kaikki tasapainossa. Aikaa ei ollut millään tasolla ollut liikaa, mutta silti elo sujui mukavasti. Vuoden jälkeen aikaisempi kurssien holtiton ahmiminen ei enää tuntunutkaan niin hyvältä suunnitelmalta. Oma riittämättömyydentunne sekä muut raskaat ajatukset eivät tehneet loppulukiosta helppoa, mutta hammasta purren betonin läpi puskemalla, hankin kuin hankin minäkin päättötodistuksen ja muiden paitsi itseni (paha taipumus perfektionismiin pyrkimiseen) mielestä hyvät paperit.
Entä nyt? Kirjoitan tätä tekstiä viimeisellä kesätyöviikollani vapaa-aikatoimella Merikarvialla. Ensi viikolla ei silti suinkaan ala loma, vaikka työt saadaankin kasaan. Ensi maanantaina suuntana Niinisalo ja vapaaehtoinen asepalvelus. Tekijöinä päätökseni syntyyn olivat mm: tiedossa oleva välivuosi – rahkeet eivät riitä heti sisällepääsyyn omaan unelmakouluun -, halu pysyä aktiivisena, tasa-arvon suuri osa maailmankatsomuksessani – miksi vain miesten tulee puolustaa isänmaata? – sekä halu paksumpaan nahkaan. Palveluksen jälkeen tiedossa uusintahaku opiskelemaan kauppatieteitä yliopistoon, jonne olen tiennyt haluavani lukion ykköseltä saakka.
Keväällä päässä pyöri paljon ajatuksia epävarmasta tulevaisuudesta, ja jopa ennen varmoilta tuntuneet päätökset oli emmittävä uudestaan. Ahdisti kaiken irrallisuus, mikään ei pitkään ollut varmaa. Ei lakki, mahdollinen työpaikka tai tarve asunnolle, opiskelupaikka, sija vapaaehtoispalveluksessa eikä moni muukaan asia. Lohdutukseksi välitän eteenpäin äitini muistutusta siitä, että myös tuo hapuileva vaihe on ainutlaatuinen elämässä, eikä vastaavaa tule ehkä enää koskaan. Tuostakin ajasta tulee siis nauttia. Kontrollifriikille vaikeampi tehtävä, mutta toisaalta hyvin vapauttava tilanne, kun ohjat ovatkin vaihteeksi maailmalla, eivätkä omissa käsissä.
Tulee myös muistaa; elämä on täynnä mahdollisuuksia ja tilaisuuksia, niihin tulee vain tarttua. Ja mitä sitten vaikka tulisikin harha-askelia? Aina voi lähteä uudestaan opiskelemaan tai vaihtaa alaa sekä maisemaa, jos siltä tuntuu. Kaikilla meillä on oma paikkamme tässä maailmassa, joskus sen löytäminen vain ottaa aikansa.
– Maija Palomäki (@maijasmind)
The post Ylioppilas 2017 appeared first on Karhukuntien nuorten sivut.